Nyt on kaikki aika hyvin. Olutta pöhisee kahdessa käymispöntössä, tulee aika hyviä tuoksusta päätellen. Ipaa ja Belgiä. Parisuhde ei akuutisti kurista. Hirttoköysi oli joskus liian paksu solmittavaksi. Lääkkeet laittoivat vain oksentamaan henkisesti. Vaikka seisoin omalla laiturillani kesäisenä yönä kuuntelemassa usvan seassa nussivia sammakoita, hekumoiden mustan veden olevan kuumaa. Kuin jokin esihelvetti joka syleilee ennen sitä varsinaista. Aallot eivät olisi yltäneet vastarannalle kun hitaasti olisin kahlannut hukkumaan. Olihan niitä, kuolemisen yrittämiskertoja. Ala-asteelta asti. Sinne tarkentuu ensimmäiset itsetuhoisuuden muistot. Aaltoja tulee ja menee. Nyt on mennyt, mutta seuraava tulee kun en huomaa.

Miksi se runollisuus ja valuvan veren kauneus ei syty, kun aallon pohja on mennyt? Eikö siemaus kypsynyttä hunajaviiniä ole enemmän kirjoittamisen arvoinen kuin pullollinen Jägermaisteria kietaistuna maailmanlopunahdistukseen? Olen kun ahdistaa ja se on pervessiä. Ystäväni kävi eilen teekupposella. Ainoa joka on sanonut, ja sitä varmasti tarkoittanut, minun voivan soittaa milloin vain kun käy liian synkäksi. Nyt kun vesi ei ylety kaulalle asti, nyt kun en päivittäin ajattele omaa kuolemaani, lapset kasvavat tasapainoisempina kuin minä ikinä voin huokaista hyvällä mielellä. Turhaa pelleilyähän on aivan liikaa. Tavaroilla masturboimista, ulkokuoren puunaamista ja ideaalin tavoittelemista kaiken muun kustannuksella.
Minä kaadan nyt itselleni oluen, otan kainalooni koiran ja katson zombieita. Tasapainoilen toden ja sadun välillä. Koirani opettama ehdotton rakastaminen kohtaa piikikkään pesäpallomailan heiluttelun. Hyvä niin. Elän.