Realismipäivitys.

Masentua ja meinata vajota pohjaan. Konkreettisesti pohjaan. Siihen sillan keskivaiheille.

No kai se oli armoa itseltä tai joltain ja löysin terveysaseman kautta terapeutin. Sain lääkkeitä ja keskusteluapua. Helpot viina ja napit, vaihtuivat koululääketieteen keinoihin sekä vuorovaikutukseen. Kannattelin puolisoani hänen suossaan, mikä oli koko perheen suo. Väsyin uudestaan ja saan taas avun. Hulluuntua en ehtinyt koskaan. Opin puhumaan ja käsittelemään pelottavat sisäiset helvetit mitkä saavat jotkut juomaan, jotkut tappamaan, jotkut huoraamaan. Opiskelin uuden ammatin, ja vielä jatkoa sille, yhteensä viisi ja puoli vuotta. Täydellä työkyvyllä varustettuna lapsia isä kasvattaa, rakentaa tulevaisuutta ja maksaa joka kuukausi kotilainaansa. Mielen takia ei enää sairaslomilla ollut yli kymmeneen vuoteen.

Totta kai tulevaisuuden rakentamiseen kuuluu varautuminen ja kukapa ei haluaisi rakkaittensa elämää turvata jos itsestä aika jättää lusikan nurkkaan. Henkivakuutukset ja niin edespäin. Vaan olen tehnyt virheen. Valtionliike ei masennuslääkkeittensä ostosta pidä kansallista kirjaa. Menin minä ja kerroin lääkärille vaivoista. Masennuksesta, univaikeuksista, itkuisuudesta, väsymyksestä mikä ei lopu nukkumalla. Ne on siellä tallessa, ja ne estävät saamasta henkivakuutusta. Ei, ei kyse ole siitä että korvausta ei makseta mikäli syön kaikki unilääkkeet ja juon pullon viinaa samalla kun laitan takkaan tulet ja pidän pellit kiinni. Masennuksen julkistaminen ja siihen avun hakeminen evää sinulta mahdollisuuden saada henkivakuutusta. Vastuullisuus kusee nilkkaasi. Sinun ei kannata hakea apua, mikäli uskot joskus vielä haluavasi tulevaisuudelta turvaa. Eihän se näin voi mennä, mutta menee.

Tehkää ennemmin olutta.