Olen riippumatossa, mutta en millään tasolla koe olevani riippumaton. Olen riippuvaa lihaa, hitaasti raakakypsyvää suomalaista puhumatonta lihaa jolla on mahaa. Silmäluomista vasen on auki tavalla jonka vain herkkänahkainen ymmärtää. Sitä kirvelee valossa tavalla jonka vain aamu-uninen tietää. Selkä jonka rikoin tähän mennessä vaikeimman kauden alkutaipaleella, sitä vähäänkään katumatta, kieltäytyy kannattelemasta suorassa. Löydänkö tuen jolla seistä suoraselkäisenä, kypsyen riippumiseen, raakuuteen jollaista mieli kehittää pimennossaan ilman punaista valoa lyhdykkeissä, tylsyyteen jollaista turpaantakojamestarit kisälleineen eivät tule tuntemaan, koska hymyileville kasvoille hymyillään takaisin. Hymyillään vaikka monesti pitäisi sylkäistä.

Mutta voin hyvin. Niin sen näytän ja niin sen tulee olla. Tuomiot eivät minua kiinnosta enkä niitä edes ymmärrä. Minut tuomitsee Jumala jos häntä on ja minä tarpeeksi häntä kiinnostan, että hän tuomita jaksaa, sekä minä. Näistä kahdesta aktiivisempi olen minä.

Minulle on mielipiteet täysin yhdentekeviä, mikäli laukoja ei pelaa jääkiekkoa tai ei ole millään tasolla kohdannut minua niin, että tuntisin yhteyttä ja sen luomaa empatiaa. Tuomiot suosittelen kirjoittamaan paperille, taittelemaan haluamansa kokoiseksi ja työntämään syvälle peräsuoleen. Lubrikanttia ei tule käyttää. Mielipiteilläkään ei ole juuri merkitystä, koska tämä ei ole mikään mielipiteiden jakamispaikka. En ota mitään vastuuta mielien pahoittamisista, ketään ei pakoteta tätä lukemaan. (Havahdut sidottuna pimeästä huoneesta. Olet sidottu tuoliin, kätesi ja jalkasi ovat teipatut. Pääsi on kiinnitetty ihon lävistävillä ruuveilla liikkumattomaksi. Silmäluomet ovat neulottu pysymään auki. Naamioitu mies villapipossaan ilmestyy sinun ja tietokoneen näytön väliin. ”Nyt luet tämän kaiken” – sanoo mies ja puhaltaa hitaasti savut silmillesi).